El鋗鋘i kev鋞, kuin sulaa hulluutta
kuljen aamutaivaan alla.
Silm鋞 sokeina, jalat rakoilla ja
syd鋘 hakkaa kahtasataa.
Oli pakko - vaihdoin suuntaa.
Palaan polkuni j鋖ki? nyt on kiire.
P鋓v?nousee sittenkin...
Nyt tied鋘 mit?sanoa!
Mieleni maisemassa ainoat maamerkit
ovat j鋞t鋗鋘i syv鋞 arvet!
Juoksen ja koetan suunnata kotiin
mutta kuljen ristiin, eksynyt poika!
Sulavat tunteet j滗tyv鋞 j鋖leen,
pahoja sanoja ja askel painaa!
Mustavalkoiseen maailmaan
tahdon kuitenkin palata ja huutaa!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
J腖JITIN SEN, J腖JITIN SEN
KADONNEEN LAUSEEN!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
KADONNEET KOLME SANAA!
OLIKIN JO AIKA VAIHTAA SUUNTAA!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
EI MINULTA MIT哪N PUUTU
N腎LL?MENN哪N,
EI MIK哪N MUUTU!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
KADONNEET KOLME SANAA,
EN AIO EN哪 VAIHTAA SUUNTAA!
Takalukossa on ovi,
kynnys on ylitetty viimeist?kertaa
Menneen talven lumia kaikki,
hiljaa haihtuneet taivaan tuuliin.
P鋓v?k滗ntyy ehtoon puoleen,
min?k滗nnyn selin ja isken tulta;
koska jalkoja viel鋕in paleltaa - mutta ei kauaa!
Ei askeltakaan! (ei sanoja!)
En l鰕d?en滗 tarvetta (karata!)
Jos totuus ei pala tulessakaan,
oli paluuni oikein ja puhe turha
